Äänikirjan läpimurrosta on kulunut jo sen verran aikaa, että muutoksen vaikutuksista kustannusalan rahanjakoon ja kirjailijoiden toimeentuloon keskustellaan kirjallisuuskentän ulkopuolellakin. Tästä on syytä kiittää erityisesti Suomen Kirjailijaliiton aktiivisuutta. Toisaalta äänikirjojen tai kirjaäänitteiden siirtyminen cd-formaatista suoratoistopalveluihin on tapahtunut niin vähän aikaa sitten, että alan sisälläkin riittää vielä hämmästeltävää.

Syksyllä 2022 Tampereen Music x Mediassa kirjallisuusalan ihmiset vaihtoivat kokemuksia ja tulevaisuuden visioita musiikintekijöiden ja -julkaisijoiden kanssa. Striimaus mullisti musiikkiteollisuuden rakenteita jo kymmenisen vuotta ennen varsinaista maihinnousuaan kirjallisuuden puolelle. Vaikka monet muusikot kirjoittavat myös kirjoja ja kirjailijat laulujen sanoituksia, alojen välillä on ollut henkinen etäisyys, jota digitalisaatio kuroo nyt joiltakin osin pikavauhtia umpeen. Kirjallisuuden kentällä – tai muuallakaan – ei osattu ennakoida kirjoitettujen tarinoiden muuttumista musiikin tavoin bittivirtana kulutettavaksi tuotteeksi, ainakaan siinä mitassa kuin nyt on tapahtunut. Tampereen puheenvuorot olivat ilahduttava esimerkki siitä, että muutokseen on havahduttu. Aloilla voisi kuvitella olevan annettavaa toisilleen jatkossakin.

Teknologian ja kulttuurin murrokset asettuvat yleensä hankalasti hyvää ja huonoa mittaavalle asteikolle. Suoratoistopalvelut laskevat periaatteessa julkaisukynnystä niin musiikissa kuin äänikirjoissakin, saavutettavissa oleva yleisömäärä on periaatteessa valtava ja kansainvälistyminen helpompaa, vanhoja ja marginaalisellekin huomiolle jääneitä julkaisuja on mahdollista pitää saatavilla, eikä teoksen suosion kasvusta ei aiheudu lisää tuotanto- ja jakelukustannuksia. Viimeksi mainittu on parantanut yritysten kannattavuutta, kuten esimerkiksi WSOY:n kohdalla on kerrottu tapahtuneen. Unohtaa ei sovi sitäkään, että suoratoistopalvelujen aikaan siirtyminen tarkoitti loppua musiikkipiratismille.

Myydystä kirjasta ansaittujen eurojen muuttuminen suoratoistopalvelujen kymmeniksi senteiksi hallitsee kuitenkin helposti kirjailijan näkökulmaa alan muutokseen. Fyysisten äänitteiden myynnistä kohtuullisesti ansainneiden musiikintekijöiden ahdinkoa striimauspalvelujen kynsissä avasi ensimmäisten joukossa Anssi Kela Spotify-tilitysesimerkeillään. Muutoksia on tapahtunut, mutta ongelma ei ole poistunut.

Ruotsalaislähtöinen Spotify on muuttumassa isoksi tekijäksi myös äänikirjojen puolella. Alan keskittyminen muutamien yritysjättien käsiin ja niiden sanelemien hinnoittelu- ja korvauskäytäntöjen valuminen suomalaiseen ääkirjamaailmaan ei ole ollut ajatuksena kovin miellyttävä. Niinpä viime syksyn uutiset Spotifyn Yhdysvalloissa tekemästä 300 000 äänikirjan lanseerauksesta saivat huokaisemaan ainakin hetkellisesti helpotuksesta, koska kustantamoiden näkemyksiä oli kuultu eivätkä äänikirjat sisältyneet palvelun kuukausimaksuun. Kirjailijan kannalta kustantamo kuin kustantamo vaikuttaa globaalia striimausjättiä helpommalta neuvottelukumppanilta.

Taiteentekijöiden ja teosten kustantajien on hankalaa vaatia maksettujen korvausten parantamista yritykseltä, jonka liiketoiminnan tulos on miinusmerkkinen – samalla kun osakkeiden arvo saattaa kaksinkertaistua

Spotifyn kohdalla on puhuttu paljon omistamisen ja liiketoiminnan tuottojen suhteesta. Monien sosiaalisen median jättiyritysten tavoin Spotifyn osakkeiden arvo vaikuttaa olevan täysin irrallaan sen tuloksesta. Miljardien liikevaihdolla tehdään satojen miljoonien tappioita – samalla kun osakkeiden arvo saattaa kaksinkertaistua. Taiteentekijöiden ja teosten kustantajien on hankalaa vaatia maksettujen korvausten parantamista yritykseltä, jonka liiketoiminnan tulos on miinusmerkkinen. Samalla osakkeiden myynti saattaa kuitenkin olla varsin tuottoisaa, ja suuret levy-yhtiöt omistavat huomattavia osuuksia Spotifysta. Näiden osakekaupoista saatujen rahojen perään lauluntekijöiden tai äänikirjailijoiden on turha kysellä, vaikka koko bisnestä ei olisi olemassa ilman heidän luovaa työtään.

Suomen Kirjailijaliiton helmikuun alussa verkossa järjestämässä äänikirja-aiheisessa tilaisuudessa kävi ilmi, että hieman vastaavaa hähmäisyyttä esiintyy meilläkin. Kustannusala keskittyy, ja silloin kun suoratoistopalvelu omistaa kustantamon, yritysten välisiin rahavirtoihin on  liikesalaisuuden vuoksi vaikea päästä kiinni. Avoimuuden puutteesta huolimatta tuhkan ripotteluun ei ole välttämättä syytä. Kirjailijoiden pienien korvauksien keskeisin yksittäinen syy on palvelujen alhainen hinnoittelu, ja korjausliikkeitä on tässä suhteessa jo tehty. Merkityksetöntä ei ole sekään, että äänikirjojen kuluttajilla vaikuttaa olevan halua reilumpaan korvaustasoon. Musiikin osalta tiedetään, että nuoremmat kuluttajat ovat vanhempia halukkaampia maksamaan suoratoistopalveluista.

Kaikkien kannalta reilua ja tekijän kannalta olennaista on se, että äänikirjoista maksettava korvaus kasvaa teoksen kuuntelumäärien mukaan.

Yli kahdenkymmenen vuoden työkokemus muusikkojen ja muiden luovan alan tekijöiden juristina on tehnyt hyvin selväksi sen, mikä on freelancereille yleinen tapa sopia asioistaan: suullinen sopimus. Arvaatteko, mistä tiedän tämän? Siitä, että suulliset sopimukset aiheuttavat paljon yhteydenottoja juristille.

Sopimusoikeuden lähtökohtana on sopimusvapaus. Osapuolet saavat vapaasti päättää mm. siitä, tehdäänkö sopimus, kenen kanssa sopimus tehdään, miten sopimus tehdään sekä mistä sopimuksella sovitaan. Sopimusvapauden kaventaminen esimerkiksi sopimukseen pakottamalla voi aiheuttaa sen, että sopimus todetaan jälkikäteen pätemättömäksi.

Sopimusvapautta on tietyissä tilanteissa rajoitettu erityislainsäädännöllä, koskien esimerkiksi työsuhteita sekä kiinteistön kauppaa. Edes työlainsäädäntö ei kuitenkaan sisällä vähimmäisvaatimuksia työsopimuksen muodosta. Sitova sopimus voi sekä työsuhteissa että yrittäjä-freelancereilla syntyä niin kirjallisesti, sähköisesti kuin suullisestikin – ja joskus jopa hiljaisesti.

Se, että sopimus voi syntyä hyvin monella eri tavalla, helpottaa neuvottelemista. Helppouteen sisältyy kuitenkin myös miina: osapuolille voi etenkin suullisten sopimusten osalta jäädä eri käsitys siitä, mistä on sovittu ja sovittiinko ylipäätään mistään vielä sitovasti.

Tyypillinen omalla urallani eteen tullut riitatilanne on tämä: yhtye on sopinut keikasta puhelimitse suoraan tilaajan kanssa, ja noin viikko ennen keikkaa tilaaja ilmoittaa, ettei keikalle tarvitsekaan tulla. Perusteluita on monia; tyypillisimmin tilaajan budjetti on ylittynyt ja live-musiikki vaihtunut karaokelaitteisiin. Samaan aikaan yhtye on varannut keikkapäivän kalenteriinsa ja kieltäytynyt samalle päivälle tulleista muista keikkapyynnöistä. Hämmentyneet muusikot soittavat juristille kuullakseen, että keikkasopimuksen yksipuolisesta purkamisesta voi vaatia korvauksia, koska vahinkoahan purkamisella on selvästi syntynyt. Kun juristi sitten ottaa yhteyttä tilaajaan, vastaus on usein sama: ”Sehän oli vasta alustava varaus – ei sitä ollut vielä edes vahvistettu!”.

Kun suullisesti tehdyn sopimuksen osapuolet ovat eri mieltä siitä, onko sitovaa sopimusta edes syntynyt, ollaan niin kutsutussa sana sanaa vastaan -tilanteessa. Se on paikka, josta paraskaan juristi ei osapuolia välttämättä saa pois. Kun osapuolten näkemykset eroavat näin merkittävällä tavalla toisistaan, ei juttua yleensä kannata lähteä viemään oikeuteen – ja oikeudenkäynnin uhka on usein se, joka saa sopimusta rikkoneen osapuolen motivoitumaan sovintosopimuksen neuvottelemiseen. Siksi suullisiin sopimuksiin liittyvät erimielisyydet jäävät usein selvittämättä ja syntynyt vahinko korvaamatta.

Helpoin tapa välttää suullisiin sopimuksiin liittyvät riidat, on välttää suullisia sopimuksia. Tehtyä sopimusta ei tällöin jätetä pelkän keskustelun varaan, vaan keskustelusta tehdään esimerkiksi sähköpostimuistio, jonka toinen osapuoli kuittaa hyväksytyksi. Kun sopimusehdoista on hyväksytyksi kuitattu muistio, on meillä käytössämme todiste, johon tukeutua.

Sähköpostimuistio auttaa myös sen tarkistamisessa, onko tärkeimmistä sopimusehdoista varmasti keskusteltu tai onko merkittäviä asioita jäänyt tulkinnan varaan. Tärkein sovittavista asioista on oman kokemukseni mukaan usein se, mitä työstä maksetaan ja etenkin: miten korvaus maksetaan – onko kyse verokorttia vastaan maksettavasta työsuhteen palkasta vai laskutettavasta työkorvauksesta.

Olen törmännyt väitteisiin siitä, että sopimuksen tekeminen muuten kuin suullisesti on merkki luottamuksen puutteesta, eikä edes sähköpostimuistiota kehdata tästä syystä ehdottaa. Pahimmat riidat syntyvät juristikokemukseni mukaan kuitenkin silloin, kun asioista on sovittu suullisesti ”kaveripohjalta”. Sopimusehtojen kirjaaminen näkyviin esimerkiksi sähköpostiin onkin merkki osapuolten välisestä luottamuksesta ja siitä, ettei ystävyys- ja yhteistyösuhdetta haluta riskeerata epäselvän sopimuksen aiheuttamalla turhalla riidalla. Ihmissuhde pelastuu, kun asioista sovitaan selkeästi.

Kirjoittaja on viulistin koulutuksen saanut tekijänoikeusjuristi ja neuvottelukouluttaja, joka suhtautuu intohimoisesti luovan alan tekijöiden työskentelyolosuhteiden ja neuvottelukulttuurin parantamiseen.

Seinäjoen kaupungin kulttuuripalvelut on työllistänyt kesäkuvataiteilijan vuodesta 2017 alkaen. Kesäkuvataiteilija tulee osaksi Seinäjoen taidehallin työyhteisöä, joka on osa kaupungin kulttuuripalveluita. Kahden kuukauden mittaisen kesäpestin ideana on palkata uransa alussa oleva kuvataiteilija tekemään omaa taiteellista työtään. Kesäkuvataiteilijan toiminta-alue vaihtelee kaupungissa joka vuosi ja työskentelyn täytyy näkyä kaupunkilaisille tai heidän on voitava osallistua siihen jollain tavoin. Kesäkuvataiteilijan työpesti rahoitetaan Kulttuuripalveluiden kesätyöntekijäbudjetista. Materiaalikulut katetaan Taidehallin oheisohjelmabudjetista. Kun taiteilijan palkkaukseen käytetään tiettyä olemassa olevaa mallia kunnassa, on se helpompi ylläpitää jatkuvana. Tämä merkitsee myös sitä, että Taidehalli ei palkkaa tuotannolliseen työhön kesätyöntekijöitä.

Jokainen kesä on ollut taiteilijan näköinen ja erittäin onnistunut. Julia Kukkonen (2017) toteutti performatiivisia kävelyjä. Kaupunkilaiset saivat lähteä mm. aamuyöstä tuoksukävelylle taiteilijan kanssa. Eetu Kevarinmäki (2018) tuotti hetkellistä julkista taidetta kaupunkitilaan sekä mm. korjautti bussipysäkin, jonka rikkonaisuus vaivasi häntä. Aeon Lux (2019) teki Seinäjoen Avaruuden pääkaupunki -markkinointikampanjasta omannäköisensä ja suunnitteli kaupunkiympäristön olemaan paremmin valmistautunut ufojen tulemiseen, esimerkiksi laittamalla avaruusolioille liikennemerkkejä kaupunkiin. Sofi Häkkinen (2020) työskenteli taide- ja kulttuurikeskus Kalevan Navetassa työhuoneella. Onnekas sattuma -teoskokonaisuudessa yleisö sai antaa ideoita, materiaalia ja impulsseja Häkkisen taiteelliselle työskentelylle. Riikka Gröndahl (2021) kuvasi keskustorilla ihmisistä hiljaisia muotokuvia. Videoteos tallennettiin Seinäjoen Museoiden arkistoon ja näytetään Seinäjoella seuraavan kerran vuonna 2100.

Tänä vuonna 2022 kesäkuvataiteilijan työpesti on neljän kuukauden pituinen, sillä osarahoitus on saatu ympäristöministerin rahoittamasta Itä-Seinäjoki lähiöohjelmasta.  Näin ollen lisärahoitusta voi etsiä myös toimialoja yhdistävistä kehittämishankkeista. Rekry avautuu nyt helmikuussa 2022.

Kesäkuvataiteilijaa odottaa innolla töihin joka kesä. Kaupunkilaiset saavat kokea kuvataiteilijan työnkuvaa moninaisesti ja omaa paikkakuntaansa uusin silmin. Tämä tuo taiteilijan työtä lähemmäs kuntalaisille sekä lisää kaupungin taideohjelmaa kesäisin myös matkailijoille. Seinäjoen taidehallille on ollut tärkeää päästä tekemään työtä taiteilijan kanssa osana tuotantotiimiä. Uran alkuvaiheessa olevat taiteilijat tuovat myös omaa tuoretta näkökulmaa esille taidekentästä ja eri työskentelytavoista.  Taiteilijat näkevät lähempää eri kuntatoimijoiden työnkuvia sekä Seinäjoen taidehallin toimintaa.

Vaikka kuvataiteilijan työ kuukausipalkkaisena kaupungin työntekijänä on uutta ja kokeilevaa, se on toiminut joka vuosi todella hyvin. Seinäjoen taidehallilla on täysi luotto taiteilijan työskentelyprosessiin ja siihen, että taiteilija työskentelee omalla taiteellisella tyylillään. Tämän ansiosta joka kesä kaupunkitilaan saadaan oivaltavia taiteellisia tekoja ja hetkellisiä teoksia tuomaan eloisuutta ja pohdittavaa tuttuun ympäristöömme.

Tutustu edellisiin kesäkuvataiteilijoiden projekteihin:
https://www.seinajoentaidehalli.fi/kesakuvataiteilija-3/

Aisaparin alueen kesätaiteilijat -hanke: mukana Lapua, Kauhava, Evijärvi ja Alajärvi.

• Miten kuntataiteilija-malleja on rahoitettu?

• Mitä taiteilijan tehtäviin eri malleissa kuuluu?

• Mitä hyviä ja huonoja puolia kuukausipalkkaiseen malliin liittyy taiteilijan, kunnan tai kunnan asukkaiden kannalta?

Sarjakuva on laaja alue monenlaisia sisältöjä ja tekijöitä. Sarjakuva yhdistää tekstin ja kuvan omanlaisekseen kerronnaksi, ja rönsyilee milloin mihinkin suuntaan.

Sarjakuvantekijöitä on hyvin monenlaisia. Tuskin kovin monelle toimeentulo on ollut ensimmäisenä mielessä alalle päätyessä. Sarjakuva mielletään usein käyttötaiteeksi tai jopa viihdeteollisuudeksi, mutta yleistys on luonnollisesti väärä. Suomen kokoisessa maassa ei ole koskaan päässyt syntymään varsinaista kaupallista sarjakuvatuotantoa.

Menestyneimmätkin sarjakuvat ovat yleensä yhden tai korkeintaan muutaman tekijän luomuksia. Nykyään suurin osa sarjakuvista on taiteellisista lähtökohdista tehtyjä, eli jotain aivan muuta.

Sarjakuvantekijällä on muutama reitti hankkia toimeentulo alalla, tässä toki yksinkertaistetussa muodossa.

Sanomalehtisarjakuvat ovat kotimaisen tuotannon tunnetuinta osastoa. Muutamat tekijät menestyvät niillä hyvin. Lehtistrippien ongelmana tekijän kannalta on usein se, että lehdet maksavat niistä vain vähän.

Sama sarjakuva on siis saatava myytyä moneen lehteen. Käytännössä myynti on usein pakko antaa välitysyhtiön tehtäväksi, ja se ottaa palkkioista ison siivun. Lisäksi työ on kuluttavaa. Yhden sarjakuvarivin tekeminen päivässä ei kuulosta paljolta, mutta varsinkin pidemmän päälle päivittäinen sarjakuva kuluttaa tavattoman määrän ideoita, eivätkä piirrokset synny itsestään.

Kirjajulkaisuissa syntyy joskus hittejä, mutta useimpien myynnit jäävät vähäisiksi. Sarjakuva-albumin tekemiseen kuluu yksi tai useampi vuosi, eikä julkaisemisesta ole takeita. Jos kustantaja löytyy, painokset ovat yleensä pieniä. Kustannusmaailman mullistukset ja tiukentunut julkaisupolitiikka ovat siirtäneet sarjakuvat yhä enemmän pienkustantajien ja omakustantajien harteille. Suomalaisia sarjakuvajulkaisuja syntyy kuitenkin vuosittain noin 70-100 kpl, vuodesta ja rajauksesta riippuen.

Internetissä voi julkaista helposti mitä vain. Nettijulkaisun kääntäminen ansioksi on vaikeampaa. Suomalaistekijöillä on monia menestyneitä nettisarjakuvia, jotka keräävät paljon lukijoita. Jotkut suomalaiset tekijät ovat piirtäneet kansainvälisille nettisivustoille kuukausipalkalla. Menestyneitä kansainvälisiä joukkorahoituskampanjoita on toteutunut. Fanipohjan kerääminen vaatii joka tapauksessa suuren pohjatyön. Internetissä menestyneet työskentelevät usein englanniksi ja suuntaavat työnsä suoraan kansainvälisille lukijoille. Yleisö on periaatteessa suuri, mutta erottuminen vaikeaa.

Yksi internetin ikävä piirre on luvaton julkaiseminen. Piirrokset saattavat levitä laajasti, mutta tekijä itse ei hyödy siitä mitenkään.

Vitsiksi muodostunut sana ”näkyvyys” tuo tietenkin mahdollisuuden saada töitä nimen tunnetuksi tulemisen kautta. Mutta monestiko se oikeasti onnistuu? Toisinaan ongelmallisia ovat myös huumorisivut yms. jotka julkaisevat yleisön postaamia meemejä, pilapiirroksia jne.

Tekijänoikeuksien kunnioittaminen ulkoistetaan kuvien jakajille, eikä sivusto ota niistä vastuuta. Ikävimmissä tapauksissa nettisivu on peittänyt tekijän signeerauksen omalla logollaan. Monien mielestä viatonta hupia, käytännössä samalla sivulla voidaan julkaista mainoksia ja varastetuilla sisällöillä houkutellaan kävijöitä ja klikkauksia.

Piirroksia ja sarjakuvia päätyy toki luvatta myös moniin muihin paikkoihin, kuten vaikkapa esitelmien ja koulutusten kuvaesityksiin.

Reiluus on hyvä tavoite jota kohti kaikkien pitää pyrkiä. Nettiinkään kuvat eivät synny tekoälyn tuottamina, vaan ihan vanhanaikaisesti jonkun tekemänä, oli työväline mikä tahansa. Kustantajien on hyvä muistaa, että ilman sisältöjä ne olisivat tarpeettomia. Lukijat eivät osta kirjoja ja lehtiä rahoittaakseen kustantajan toimintaa, vaan saadakseen hyvää luettavaa. Tekijää taas liika työ liian pienillä palkkioilla ei auta hyvien sisältöjen tuottamisessa.

Reilumpaa tulevaisuutta!

Kirjoittaja on suomalaisten sarjakuvantekijöiden etujärjestö Sarjakuvantekijät ry:n puheenjohtaja.

Taiteen tekijöiden, ja laajemmin ajateltuna kaikkien luovien alojen toimijoiden leipä on tunnetusti pieninä palasina maailmalla. Tätä voidaan kutsua myös keikkataloudeksi, joka on ilmiönä yleistymässä kaikkialla yhteiskunnassa mutta joka on taideväelle jo vanhastaan tuttu toimintaympäristö. Tavallista myös on, että kun työkeikasta pääsee neuvottelemaan, on sen hinnassa usein säätövaraa korkeintaan alaspäin. Ehdotus korvaukseksi työstä sen kuuluisan “näkyvyyden” muodossa on tietysti erityisen tuttu kaikille uraansa aloitteleville tekijöille.

Tyypillistä on myös, että freelancer neuvottelee työkeikastaan yksin ja ilman minkään taustayhteisön tukea palkkiosta tai muista työehdoista sovittaessa. Neuvottelutilanteessa, jossa vastassa on usein kokenut yhteisötoimija, ovat tekijän vaihtoehdot monesti vain ottaminen tai jättäminen.

Tilanne on tietysti toisenlainen sellaisilla tekijöillä, joilla on onni nauttia edes ajoittaisista säännöllisistä tuloista esimerkiksi jonkin taidetta tuottavan laitoksen palkansaajana. Kontrasti perusfreelancerin arkeen on silloin yhtä suuri kuin näiden kahden tekijäryhmän kokoero: vain pienellä murto-osalla luovan työn tekijöistä on mahdollisuus riittävään säännölliseen toimeentuloon palkansaajina.

Monet tekijät ovat pyrkineet ratkaisemaan ammatinharjoittamisensa haasteita toimimalla joko oman yrityksensä puitteissa tai ns. kevytyrittäjänä laskutuspalvelun kautta. Tämäkään vaihtoehto ei kuitenkaan automaattisesti ratkaise esim. hinnoittelun haasteita. Toinen merkittävä varjopuoli on, että yrittäjästatuksen myötä tekijällä ei ole oikeutta palkansaajan työttömyysturvaan ansiosidonnaisine päivärahoineen.

Osuuskuntiin liitetään usein vääriä mielleyhtymiä osakunta-, yhdistys-, vapaaehtois-, kolmannen sektorin tai muuten vaan “tuottamattomasta” harrastustoiminnasta. Yritysmuotona osuuskunta on kuitenkin hyvin lähellä osakeyhtiötä harjoittaessaan kannattavuushakuista liiketoimintaa samoilla markkinoilla kuin taloudellisen tuloksensa maksimointiin pyrkivät muutkin toimijat.

Työosuuskunnan ydintavoitteita on taata jäsenilleen työsuhteisen palkansaajan status työmarkkinoilla kaikkine se tuomine etuineen. Pidemmällä tähtäimellä tällä on olennaista merkitystä sekä eläkkeen kertymisen että työttömyysturvan kannalta. Konkreettisempia hyötyjä lyhyemmällä tähtäimellä ovat mm. neuvottelutuki, sopimusosaaminen ja taloushallinnollisten rutiinien hoito, joiden “ulkoistaminen” osaomistamalleen yritykselle on tekijälle kuin rahaa pankkiin. Puhumattakaan kollegoista ja työyhteisöstä, joka usein yksin puurtajalta puuttuu.

Ollessaan yrityksen työntekijä on osuuskunnan jäsen samanaikaisesti myös – näennäisen paradoksaalisesti – osa yrityksen omistajaporrasta, joka halutessaan osallistuu päätöksentekoon yritystään koskevissa asioissa maksimaalisen demokraattisesti: ääni per omistaja.

Työosuuskuntamalli on siis joko liian hyvää ollakseen totta tai sitten työelämän tarkimmin varjeltu salaisuus: the best of both worlds.

Nollasopimukset, laskuttamisen suosiminen työsopimusten solmimisen kustannuksella, hintahuutokauppa, työehtojen polkeminen ja muu työelämän yleinen kurjistuminen. Markkinatalouden väistämättömyyksiä vastaan on usein hyödytöntä yrittää taistella. Viisaampaa voi olla pyrkiä luovimaan alati koventuvassa aallokossa omilla ehdoilla. Yhteisomisteisen ja aatteelliselta pohjalta ponnistavan työosuuskunnan jäsenyys on ollut monelle luovalle tekijälle juuri tämän mahdollistava ratkaisu.

Kirjoittaja on maan suurimman luovien alojen työosuuskunnan, tänä vuonna 25 vuotta täyttävän Osuuskunta Lilithin toimitusjohtaja.

Palkkiokäytänteiden vääristymä taiteen toimialalla on laaja yksilön perusoikeuksia koskeva kysymys. Sosiaalinen vastuullisuus taiteen tilaamisessa ja tapahtumien järjestämisessä tarkoittaa, että palvelu tuotetaan noudattaen työelämän perusoikeuksia. Yhdenvertaisuuden ja syrjimättömyyden ohella reilun palkkion maksaminen tekijälle on osa sosiaalista vastuullisuutta. Missä tahansa työpaikassa olisi sangen erikoista budjetoinnissa tehdä valinta ettei osalle työntekijöistä makseta. Tapahtuisiko se kenties maanantaipalaverissa vetäen pitkää tikkua, kuka saa tällä viikolla työstään vastineeksi vain loukkarit?

Työn tekemisen tulee olla kestävällä pohjalla myös prekareilla työsuhteiltaan epätyypillisillä aloilla, joilla puuttuu työehtosopimuksen turva tai selkeät palkkatyön rakenteet. Työsuhteisessa työssä jo työsopimuslaki sisältää vastikeolettaman. Työtä kuitenkin tehdään taide- ja kulttuurialalla perinteisesti pirstaleisesti apurahoitettuna, työsuhteessa ja toimeksiantoina usealle tilaajalle. Vastuullisuudesta ja toimintansa jatkuvuudesta kiinnostunut tilaaja kantaa huolta toimintansa vaikutuksista omiin tärkeisiin sidosryhmiinsä. Toimintamuotona yrityksellä on velvoite tehdä taloudellista tulosta, mutta liiketoiminta ei ole kestävällä tasolla, mikäli taloudellinen tulos perustuu vastikkeettomaan työn teettämiseen.

– If money go before, all ways do lie open (Mr. Ford)
– Money is a good soldier, and will on (Falstaff)

(W. Shakespeare, Windsorin iloiset rouvat, 1602.)

Shakespearen pragmaattista ajattelua mukaillen:
Raha avaa monia mahdollisuuksia, mutta muistetaan, että raha on lopulta vain työväline. Työväline jollekin tärkeämmälle: arvon tuottamiselle, mitä taiteen tekeminen bisneskielellä sanottuna on.

Vuosituhannen alussa on noussut useita globaaleja vastuullisuuden-brändin ympärille kasvaneita menestystarinoita. Globaalia yritystoimintaa tutkivat taloustieteilijät ovat ennustaneet vastuullisuuden nousevan tulevaisuudessa taloudellisen etulyöntiaseman sijaan jopa markkinoille pääsyn ehdoksi. Vastuullisuuden kustannuksella tehty liikevoitto ei tulevaisuudessa enää ole mahdollista. Kuluttajat ovat valmiita panostamaan reilusti tuotettuihin palveluihin ja äänestävät herkästi jaloillaan huonon maineen levitessä sosiaalisen median aikakaudella nopeasti. Tämän päivän ja huomisen kuluttaja haluaa kokea ammattilaisten tekemää reilua ja laadukasta taidetta. Yksi laadun tae on hyvinvoiva taiteilija.

Bisnesmaailma on jo saanut kavahtaa millenniaalien vaatimuksia paremmista työoloista. Kirjakauppojen hyllyille on ilmestynyt oppaita, miten johtaa uutta työelämään astunutta hankalaa y-sukupolvea, joka ei viihdy epämukavassa työssä, jossa ilmapiiri on huono tai töitä tehdään verenmaku suussa. Taiteen toimialalla ei ole tarpeen keskustella, tehdäänkö kuuden vai kahdeksan tunnin työpäivää ja kuinka monena päivänä viikosta. Me vasta taistelemme työn vastikkeellisuuteen liittyvistä alkeellisista perusoikeuksista. Millenniaalit voidaan vaatimuksissaan leimata kevyen hedonistisiksi, mutta manifestin ydin mukailee heidät kasvattaneiden sukupolvien sanomaa: reilu palkkio, arvostusta ja työolosuhteet kuntoon. Kaikille, yhdenvertaisesti ja mieluiten heti. Radikaaliako — ei kovin. Tarpeellista — erittäin.

Tilaajaosapuolelta voidaan vaatia sosiaalisen vastuunkantoa mutta myös yhteiskunnan on rakenteillaan mahdollistettava työ, joka on muodoltaan pirstaleinen. Raimo Pesonen kirjoitti blogi-tekstissään taiteilijasta työn murroksen edelläjäkävijänä. Arvoa tuottava taiteilija-prekariaatti vastaa yhteiskunnan asettamiin vaatimuksiin työn muodon muuttumisesta. Valitettavasti yhteiskunta ei itse rakenteissaan pysy muutoksen vauhdissa. Useasta pienestä virrasta muodostuvien palkkioiden muutos kohti reilumpaa ei riitä, jos sosiaaliturvan rakenteita ei saada kuntoon. Taiteilijan toimeentulo on latteana vertauksena todellinen remontoijan unelma, jonka onnistuneeseen fiksaukseen vaaditaan useampi tekijä. Ulkolaudotuksen uusiminen ei riitä, kun rakenteet vaativat tukea ja katto vuotaa.

Reilun taiteen -kampanjan nettisivuille on koottu taiteenaloittain muun muassa palkkiosuosituksia ja sopimuspohjia helpottamaan reilujen palkkiokäytänteiden vakiinnuttamista taide- ja kulttuurialalla.

Vastuullisuudesta ja työelämän murroksesta:
Reimagining Capitalism, R. Henderson; Hyvät, pahat ja millenniaalit, A. Mellanen & K. Mellanen; Millenniaalit — Uuden vuosituhannen tekijät, T. Sorjanen & A. Vainio; Finnwatch, https://finnwatch.org/fi/; Suomi-Areena 2021: Millainen on uusi hyvinvointi yhteiskunta?, Akava; Työelämän murros — pysyykö lainsäädäntö perässä?, Uusi työ ry; Liikevoitto ja vastuullisuus — vastakkain vai rinnakkain?, Hannes Snellman Asianajotoimisto Oy.

Koronapandemian aiheuttama taloudellinen ja sosiaalinen kriisi on iskenyt erityisesti kipeästi taide- ja kulttuurialoille.

Taiteesta, taiteilijan työstä ja laajemmin kulttuurialasta keskustellaan nyt paljon. Joidenkin puheenvuorojen värittyneisyyden perusteella taiteilijan työtä ei tunneta kovin hyvin, vaikka tuoreimman saatavilla olevan tilastotiedon mukaan Suomessa on hieman yli 21 000 taiteilijan ammatissa toimivaa ihmistä. Kaija Rensujeffin tekemästä Taiteilijan asema 2010 -tutkimuksesta (taike.fi) löytyvää lukua voi suhteuttaa siihen, että lääkäreitä on maassamme suunnilleen saman verran ja viljelijäväestöäkin (luke.fi) vain kaksi kertaa enemmän.

Taiteilijoiden näkymättömyyttä voi selittää sillä, että jokainen meistä asioi ajoittain lääkäreiden kanssa, mutta työtään tekevään kuvataiteilijaan tai kirjailijaan törmääminen on harvinaisempaa. Näyttelijällä tai muusikolla voi olla laaja yleisö, mutta valtaosa esityksen taustalla olevasta työstä jää heidänkin kohdallaan piiloon.

Niinpä kuva taiteen tekemisestä ja tekijöistä on pitkälti median synnyttämä.

Televisioon tai lehtien palstoille päätyvät taiteilijat edustavat hyvin pientä ja yleensä poikkeuksellisen menestynyttä osaa ammattikunnastaan, mutta suuri yleisö hahmottaa alaa vain heidän kauttaan. Näkyvyys jakautuu epätasaisesti myös taiteenalojen välillä.

Näin julkisuus synnyttää taiteilijuuden normin, johon 99 prosenttia ammattitaiteilijoista ei välttämättä sovi.

Tämän normin ulkopuolelle jäävää taiteilijaa saatetaan kehottaa hankkimaan oikea työ. Samaa on suositeltu lukemattomille koronapandemian vuoksi toimeentulonsa menettäneille kulttuurialan työläisille ja yrittäjille. Puolustaviakin puheenvuoroja on kuultu. Esimerkiksi Ylen kolumnisti Laura Hallamaa nostaa esiin näkökulman merkityksen ”oikeiden töiden” määrittelyssä ja muistuttaa taiteen työllistävistä ja hyvinvointia lisäävistä vaikutuksista.

Pohjimmiltaan keskustelussa ei kuitenkaan ole kyse työn hyödyllisyydestä tai tarpeellisuudesta, kuten Evento-lehden haastattelema yrittäjä Antti Patronen kiteyttää: ”’[O]ikeilla töillä’ ei ole itse asiassa tekemistä työn sisällön kanssa, vaan sillä tarkoitetaan sellaista työtä, jossa on joka kuukausi sama palkka”. Ongelmaksi asia muodostuu Patrosen mukaan sen vuoksi, että valtio jakaa saman näkemyksen.
Säännöllinen kuukausipalkka ja pysyvät työsuhteet on totuttu näkemään paitsi perinteisen ja oikean työn tunnusmerkkeinä, myös ihmisen kunnollisuuden mittana. Prekarisaatio eli epätyypillisten työsuhteiden lisääntyminen on kuitenkin edennyt elinkeinorakenteen muuttuessa.

Suomessa kolmasosa työvoimasta työskenteli jossain muussa kuin vakituisessa kokopäiväisessä työsuhteessa jo vuonna 2010. Työn prekarisoituminen on kytköksissä palvelualojen merkityksen kasvuun.

”Suomen on voinut laskea jälkiteolliseksi maaksi jo 2000-luvun alussa, jolloin enää kolmasosa palkansaajista työskenteli teollisuudessa ja yli puolet työvoimasta toimi palvelualoilla. Palvelualat ovat nykyisin myös globaalisti suurin työllistäjä”, toteaa väitöskirjatutkija Laura Haapala teoksessaan Joustava työ, epävarma elämä (Like 2016).

Palvelujen piiriin kuuluvat myös taide- ja kulttuurialat, joiden työntekijät Haapala listaa työn muutoksen edelläkävijöihin. Teolliselle aikakaudelle tyypillinen pysyvä ja kuukausipalkkainen työ on taiteilijoiden piirissä harvinaista, prekaari silppuisuus tyypillistä. Rensujeffin tutkimuksen mukaan vain 39 prosenttia taiteilijoista teki ainoastaan taiteellista työtä ja apurahat olivat tärkein toimeentulolähde noin kymmenesosalle.

Oikea työ -korttia heiluttaville voi siis todeta, että ammattitaiteilijalla on hyvin suurella todennäköisyydellä useampia töitä jo nyt.

Taiteilijoiden kohdalla nousee esille myös se Haapalan ajatus, että työn prekarisoituminen ei ole työntekijälle välttämättä vain uhka, vaan myös mahdollisuus. Mahdollisuuksiin tarttuminen edellyttää kuitenkin sitä, että esimerkiksi sosiaaliturva päivitettäisiin vastaamaan nykyistä tilannetta. Nyt monet yhteiskunnan rakenteet ja julkisessa keskustelussa esiin nousevat asenteet nojaavat menneisyyden teolliseen yhteiskuntaan. Toki myös sitä edeltäneen agraariyhteiskunnan jäänteisiin on mahdollista törmätä.

Haapalan mukaan ”prekariaatti on sekä työn sisällön että muodon osalta jälkiteollisen yhteiskunnan edelläkävijä, joten sitä on lyhytnäköistä ja kestämätöntä rangaista siitä, että työsuhde poikkeaa palkkatyönormista”.

Juuri näin kuitenkin vaikuttaa käyneen palvelusektorille ja erityisesti taide- ja kulttuurialoille koronapandemian aiheuttamassa kriisissä.

Vastaavasti kriisistä ulos vievän reitin löytäminen lisää ymmärrystä taide- ja kulttuurialaa huomattavasti laajemman väestönosan todellisuudesta.

Reilun taiteen kampanja muistuttaa, että aina, kun tilataan taiteilijan osaamista, kyseessä on työ, josta tulee maksaa rahallinen korvaus. Kampanja on tähdellinen, sillä taiteilijan korvaus on vielä turhan usein ohitettava este sen sijaan, että se olisi legitiimi huomioon otettava asia. Taiteilijalle maksettava korvaus ei kuitenkaan yleensä aja taidetta käyttävän toimijan taloutta ongelmiin, eikä taloutta pelasteta jättämällä maksamatta taiteilijalle. Sen sijaan investoimalla taiteilijoiden korvauksiin saadaan palveluun tai tuotteeseen laatua. Samalla tuetaan ammattimaista toimintaa ja sen jatkuvuutta.

Taiteilijan tuloihin vaikuttaa myös se, kuinka paljon hänen teoksiaan julkaistaan, näytetään tai muulla tavoin käytetään. Nämä tulot perustuvat tekijänoikeuteen. On syytä muistuttaa, että tekijänoikeusperusteinen tulo on eri asia kuin vaikkapa työpalkkio museonäyttelyn eteen tehdystä työstä. On tilanteita – kuten taidenäyttely, jossa taiteilijan työpanosta ei (teosta lukuun ottamatta) ole, taikka teoksen digitaalinen kopiointi – joissa tekijänoikeuteen perustuva tulo on taiteilijan ainoa mahdollisuus ylipäätään saada tuloa.

Tekijänoikeusjärjestö Kuvasto on kampanjassa mukana erityisesti visuaalisen alan taiteilijoiden tekijänoikeuksien edistäjänä. Päämääränämme on vahvistaa käytäntöjä, joissa taiteilija saa teoksensa käytöstä oikeasuhtaisen korvauksen. Kuten kampanja alleviivaa: Kyse on reiluuden ohella taidealan toimintaedellytyksistä.

Etäelämä poikkeusoloissa ja pimeä vuodenaika juuri nyt vaatisivat valoa ja kohottavaa sisältöä arkeen. Koronan keskellä venyneet työntekijät ja yhteistyökumppanit ansaitsivat ikimuistettavan kiitoksen kuluneesta vuodesta. Jotain erityistä pitäisi keksiä jaettavaksi myös niiden sukulaisten ja ystävien kanssa, joiden luokse ei tänä jouluna pääsekään 

Samaan aikaan korona vei taidealalle tärkeät pikkujoulukauden ja joulun ajan keikkojen ja tapahtumien tulot. Moni taiteen ammattilainen ja jopa laitosteatterit ovat luoneet tapoja tarjota laadukkaita sisältöjä digitaalisesti. Helsinginsanomien mukaan tälle on kyllä tilausta. Verkkosisältöjen kuluttaminen on kasvanut. Lisääntyneet striimausten katselut eivät ole kuitenkaan paikanneet tulonmenetyksiä. Vain 12% katsojista oli maksanut enemmän kuin kerran striimatusta sisällöstä. Positiivista on, että joka kolmas aikoi koronan jälkeen lisätä kulttuuritapahtumissa käymistä.¹ 

Jotta laadukkaan kulttuurin kokeminen on taas koronan jälkeisessä ajassa mahdollista, on kulttuurin ammattilaisten selvittävä taloudellisesti tämän kriisivaiheen yli. Kulttuurisisältöjen tuottaminen vaatii osaamista ja keskittymistä luovaan prosessiin sekä taloudellista pääomaa ja toimivat rakenteet.  

Taiteen ammattilaisten ja kulttuuritoimijoiden verkkoon tuottamat taideteot antavat mahdollisuuden sekä tukea taidetta kriisin yli että antaa lahjaksi jotain poikkeuksellisen hienoa ja ikimuistoista. Vaikka työyhteisöjen jouluateriat ja pikkujoulut jäävät tänä vuonna väliin, on silti syytä kiittää kunnolla poikkeusvuodesta.

Voit osoittaa arvostuksesi työyhteisöllesi tai yhteistyökumppaneillesi lämpimästi tilaamalla oman täsmätuotetun taideteon paikalliselta taiteilijalta tai tarjoamalla striimatun taidekokemuksen olemassa olevasta tarjonnasta. Kiitos voi olla runo, stand up- keikka, teatteriesitys, konsertti, musiikillinen tervehdys, taulu tai kuunnelma. Kuluttajana voit hankkia lahjaksi lippuja ja lahjakortteja tulevalle vuodell tai joukkorahoittaa tekijöitä. Näin saat itsekin poikkeusjoulunviettoon jotain aivan erityistä sisältöä.  

Taiteilijan työtä digitaalisesti jaettavaksi tilattaessa tulee huomioida, ettei taiteilijan työmäärä vähene siitä, että läsnäolo korvataan kameralla ja taide esittämisen lisäksi kuvataan, äänitetään ja leikataan. Tuotanto aiheuttaa lisäkuluja, mutta satsaus kyllä kannattaa. Kunnollinen kiitos tästä vuodesta saa maksaa.  

Vietetään turvallinen ja merkityksellinen joulun aika ja hankitaan kaamokseen valoksi laadukasta kotimaista taidetta reilusti ja vastuullisesti.  

Reilun taiteen tontut juhlivat pikkujoulua tilaamalla sanataidetta kiiminkiläiseltä runoilijalta Heli Slungalta. Videon toteutti oululainen Feeniks Visual.  

Näet videon tästä linkistä

Kirjoittajina on joukko suomalaisia kuosisununnittelijoita

Yllättävää mutta totta, kuosisuunnittelun hinta on monelle suunnittelijalle sekä kuosien ostajalle iso kysymysmerkki. Alalla hinnoittelusta ei puhuta avoimesti, eikä sitä opeteta alan kouluissa tarpeeksi, mikä on valitettavaa, sillä alalle valmistutaan enimmäkseen yrittäjiksi. Tieto kuosien hinnoittelusta kulkee lähinnä kollegoiden puskaradiossa, ja melkein aina pitää kysyä kaverilta apua hintaneuvotteluihin. Valmistumisen jälkeen voi sitten tuskanhiki otsalla miettiä, mikä on oman työn arvo ja mistä se muodostuu, ja samalla ottaa vastaan toimeksiantoja joissa tarjotaan palkkioksi ”parisataa ja näkyvyyttä”.

Nyt haluamme tähän muutoksen! Suuri joukko Suomalaisia kuosisuunnittelijoita on yhdessä laatinut ajankohtaisen Kuosien hinnoittelu oppaan! Oppaassa hinnoittelun pääperiaatteet sekä alan standardihinnat esitellään pähkinänkuori-tyylillä. Oppaan tarkoitus on edistää reilua hinnoittelua sekä avointa keskustelua kuosi-alalla.

Kysy itseltäsi:

• Suunnittelija: Pyydänkö / saanko työstäni reilun hinnan?
• Kuosin ostaja: Maksanko suunnittelijalle ajankohtaisen hintatason mukaan? Milloin olen viimeksi tarkistanut alan hintatason? Tiedänkö mistä Freelance-suunnittelijan hinta koostuu?

Reilun hinnoittelun puolesta!

Allekirjoittanut,

Kuosittelijat 

Laura Serkosalo, Reetta Pekkanen ja Anna Borgman, Nuoren Voiman Liitto

Nuoren Voiman Liitto on keskisuuri kirjallisuusjärjestö, jossa on tehty viime vuosina paljon työtä palkkiotasojen nostamiseksi. Työ on vielä kesken, mutta kokosimme nyt kokemustemme pohjalta muutaman vinkin siitä, miten asiaa voi lähestyä. Toivomme, että ajatuksista on apua ja vertaistukea muille, samojen kysymysten kanssa painiskeleville toimijoille.

1. Ilmaistyön kartoitus

Ennen kuin ongelma voidaan ratkaista, täytyy se tunnistaa. Omassa kartoituksessamme huomasimme esimerkiksi tilanteen, jossa pienimuotoinen, ensin vain tilojamme käyttänyt tapahtuma oli otettu osaksi omaa toimintaamme, mutta palkkioasiaa ei ollut pysähdytty miettimään lainkaan. Asiaan havahduttiin, ja se korjattiin.

2. Palkkioiden nostaminen vähä vähältä

Jos palkkakuoppa on syvä, ei palkkioita välttämättä ole mahdollista nostaa kerralla suositusten mukaisiksi. Tilille on vaikea taikoa rahaa, vaikka olisi millainen budjettivelho. Hyvä ratkaisu on alkaa nostaa palkkioita vähän kerrallaan – pienikin kohennus on askel oikeaan suuntaan.

3. Tekeminen vähemmän

Tähän liittyy vaikeutensa: taiteen kentällä on totuttu tekemään pienellä rahalla mahdollisimman paljon, ja toiminnan vähentäminen voi näyttää rahoittajien silmissä epäilyttävältä. Joissakin asioissa supistaminen voi kuitenkin olla kannattavaa. Esimerkiksi kirjallisuustapahtumien ohjelmistoa on mahdollista miettiä ja suunnitella myös tältä kannalta; määrän sijaan on usein järkevääkin panostaa sisällön laatuun.

4. Ostopalveluiden kilpailuttaminen

Jos organisaatio käyttää ostopalveluja, ne kannattaa kilpailuttaa – niin saattaa säästää yllättävänkin pitkän pennin. Meillä tällainen toiminto oli esimerkiksi kustantamamme lehden painokulut.

5. Yhteistyöhön hakeutuminen

Etenkin pienten, samalla kentällä ja samojen asioiden puolesta toimivien tahojen voi olla järkevää hakeutua yhteistyöhön. Voisiko esimerkiksi suunniteltu tapahtuma olla osa jonkin toisen toimijan tapahtumakokonaisuutta, johon voi hakea rahoitusta yhdessä?

6. Kurkistus kulman taa

Onko joitakin muita rahoitus- ja yhteistyömuotoja, joita voisitte hyödyntää? Sponsorien etsiminen ja yritysyhteistyöhön hakeutuminen vievät aikaa, ja mittavasti toteutettuna työ vaatisi kalliisti palkattujen ammattilaisten leegion. Aihetta voi kuitenkin lähestyä myös ruohonjuuritasolta: onko kulman takana jokin tuttu liike, jolta voisitte kysyä sponsoriapua tai vaikkapa tiloja tapahtumaa varten?

7. Avoimuus, avoimuus ja avoimuus. Ongelmat eivät koskaan ratkea niitä piilottelemalla. Itse olemme päättäneet lisätä uuden palkkiotaulukkomme avoimesti nettisivuillemme, kun olemme saaneet sen valmiiksi. Tällä on tarkoitus viestiä ja varmistaa, että samasta työstä maksetaan sama palkkio. Näin esiintyjien ei myöskään tarvitse käyttää aikaa arvailuun ja peruspalkkioiden neuvottelemiseen, sillä on jo lähtökohtaisesti selvää, mitä ja millä perusteella tehdystä työstä maksetaan.

8. Pitkäjänteisyys

Ole organisaatiollesi armollinen, prosessi saa viedä aikaa. Ei se meilläkään ole päättynyt, ja se on kestänyt jo kolme vuotta. Vielä tänäkin vuonna on maksettu suosituksia alempia palkkioita, mutta lupaamme, että parempia palkkioita kohti koko ajan mennään!

Kaikki ei silti ole kiinni meistä itsestämme. Myös tuenmyöntäjät voisivat olla tarkkoina: kulttuurin tuki pitäisi saada riittävälle ja kestävälle tasolle, jotta parempia palkkioita on ylipäätään mahdollista maksaa.

Nykyään on vaikeaa kirjoittaa mitään mainitsematta koronaa. Kaiken muun lisäksi korona on selvästi vaikuttanut ihmisten ajankäyttöön. Lukukeskuksen teettämän kyselyn mukaan jopa neljännes suomalaisista luki enemmän koronakevään aikana. Syyksi mainitaan lisääntynyt aika, kirjojen tarjoama tieto, sekä se, että kirjallisuus tarjoaa muuta ajateltavaa ja tuo lohtua. Myös kirjamyynti on kasvanut, erityisesti äänikirjojen myynti. Lukemisesta ja kirjoista puhutaan enemmän kuin aikoihin, ja omasta lukemisesta ollaan huolissaan; 60% suomalaisista kokee lukevansa liian vähän.

Toisaalta korona on nostanut pinnalle kirjallisuuden tekijöiden työn ja toimeentulon haavoittuvuuden ja erinäiset ongelmat kirjailijoiden tulonmuodostuksessa. Jouduimme Lukukeskuksessa kohtaamaan asian keväällä, kun satoja välittämiämme kirjailijavierailuja peruttiin. Laskimme, että kirjailijat menettivät esiintymiskorvauksissa ainakin 100 000 euroa. Vierailutoiminta ei toki koske kaikkia kirjailijoita ja on vain osa kirjailijan tulonmuodostuksesta. Kevään aikana tehostimme virtuaalivierailujemme saatavuutta sen verran, että se korvasi ainakin osittain menetykset.

Olen erittäin ylpeä siitä, että Lukukeskuksen kirjailijavierailujen ohjehinnasto toimii kirjailijoille suojakilven lailla ja antaa varmuuden pyytää esiintymisistä asianmukainen korvaus. Olen aina iloinen, kun kuulen, miten kirjailijaa on pyydetty esiintymään ja kirjailija kertoo ilmoittaneensa kysyjälle Lukukeskuksen ohjehinnan. Samanlainen käytäntö pitäisi olla myös muilla taidealoilla. Lukukeskuksen juuri uusitussa vierailupalvelussa on valittavana lähes 1000 valovoimaista esiintyjää kirjailijoista kuvittajiin ja käsikirjoittajista kääntäjiin: https://kirjailijavierailut.lukukeskus.fi/

Samaan aikaan kirjamyynnin kasvun kanssa on noussut esille kirjailijoiden huoli omista tuloista silloin, kun ne eivät määräydy enää pelkästään fyysisen kirjan kappalemyynnin perusteella, vaan palkkio sopeutetaan e- ja äänikirjan ansaintalogiikkaan. On kuitenkin selvää, että vaikka lukemisen tavat ja formaatit ovat muuttumassa, kirjailijan työn merkitys ja määrä säilyy. Tarinat kerrotaan ihmiseltä ihmiselle eikä sitä korvaa mikään. Korvaamattomasta työstä on saatava riittävä korvaus.

Kirjallisuus on osa arvoketjua, joka työllistää monia muita ammattikuntia kirjailijoiden lisäksi. Kirjat tulevat tietoisuuteemme nykyään eri reittejä pitkin, ei pelkästään fyysisinä esineinä. Jos emme pidä huolta kirjallisuuden tekijöistä, menetämme enemmän kuin osaamme kuvitellakaan.

Yhtä tärkeää kuin pitää huolta kirjan tekijöistä, on pitää huolta kirjan lukijoista. Viime vuonna toimiessani kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon esiraadin puheenjohtajana yritin lukea kirjoja monilla silmillä. Halusin, että loppusuoralle valitut kirjat puhuttelisivat mahdollisimman monia ihmisiä. Luulen, että yhdessä taitavien raatikollegojeni kanssa onnistuimme tehtävässä, sillä kaikkia kuutta teosta on sekä myynnin että lainauslukujen perusteella luettu paljon.

Suomalaisten innostus lukemiseen säilyy, kunhan saatavilla on paljon hyvää ja monipuolista kirjallisuutta, missä tahansa muodossa. Olin itse valtavan vaikuttunut siitä hyvän kirjallisuuden määrästä, johon raatityön yhteydessä tutustuin. Näitä upeita kirjoja ei kuitenkaan ilmestyisi, jos niillä ei olisi lukijoita. Ottaen huomioon, miten paljon suomalaiset lukevat tai ovat halukkaita lukemaan, suomalaisella kirjallisuudella menee jatkossakin hyvin. Kunhan kirjailijoille annetaan mahdollisuus kirjoittaa ja kääntäjillle kääntää.

Jos kunnallisen kulttuuritoimen päätyö on itsenäisyyspäivän juhla, taide ei voi hyvin. Kysymyksiin taiteen tekemisestä kunnissa ei oikein voi vastata (#taidebarometri 2020), jos taiteellisen työn edistäminen ei kuulu kunnassa kenellekään. Reilun taiteen (#reiluntaiteenmanifesti) yhteydessä on helpompi vastata, mistä on korvauksen saanut kuin luetteloida sitä, milloin ei ole. Sellaistahan se on koko ajan. Tämä ei tarkoita, että paikkakunta ei voisi inspiroida hyvinkin paljon. Itseäni esimerkiksi ovat inspiroineet paikkakunnan nuoret ja luonto. Molempiin sisältyy myös syvää huolta. Se, että paikkakuntaan liittyvät asiat ovat vaikeuttaneet työskentelyä, on voinut olla laajemman yhteiskunnallisen katsantokannan ja toimimisen pakon lähde. Monet taiteilijat kun eivät toimi itsestä käsin.

Mietin toki, olisiko jossain muualla helpompaa. Kuitenkin maaseudulla työni tavoittaa huomattavasti laajemmat joukot kuin kaupungissa. Saan helposti yli puolet kunnan asukkaista koululaismusikaaliohjauksiini, kaupungissa en mitenkään, vaikka tekisin mitä. Toki toivon, että työstäni maksettaisiin palkka, mutta sellaisia rakenteita ei ole, ellen luo niitä itse. Se hidastaa työtä ja tuhoaa sisältöjä. Nuorten kasvua ajatellen jatkuva rahoituksen hakeminen tekee työhön haitallisia katkoksia. Tiedämme kaikki kyllä, mistä säästetään kun on tingittävä. Taiteen satasista kunnissa on tingitty niin kauan kuin muistan. Ne sataset ovat niitä, joilla työtäni en voi tehdä. Voin kattaa kahdeksasosan tuotantokuluista läpimenneellä hakemuksella kuntaan. Muu rahoitus tulee pienistä puroista, niin kuin sanotaan, ja se ottaa aikaa, joskus jopa vuosia.

Taiteilijan työ elää rakenteissa, joka yhteiskunnassamme perustuu yhä enemmän henkilöbrändiin. Mitä jos taiteeni yhteisössä on sellaista, että minä en ole se, jonka on tarkoitus olla tähti? Se, että minulla, filosofian maisterilla ja teatteritaiteen tohtorilla, olisi oltava lisäarvoa rahoittajalle olemalla esimerkiksi fitnessmalli, jotta saan rahoituksen ja arvokkaat sisällöt välitetetyksi, on sisältöjä ja toiminnan eetosta vastaan. Monet syksyn myyntihiteiksi nousseista kirjailijoista näyttävät olevan muusta kuin kirjallisista sisällöistään tunnettuja. Siinä ei ole mitään pahaa, mutta megatrendinä se on väärin.

Henkilöbrändäykseen on kompastuttu myös monissa alueellisissa ja kansallisissa tiedettä ja taidetta tukevissa rahoitustahoissa heidän etsiessä vain erikoista, ei sitä todellista ihmettä, minkä monet kulttuurin toimijat ovat saaneet aikaan vuosi toisensa perään ilman rakenteita. Tämä työ syntyy yhteisön sisältä ja luo yhteisölle hyvinvointia sisältäpäin. Jos tätä työtä ei osata tukea, on kompastuttu omaan valtaan tai määrittelyyn ostohalukkuuden mukaan.

Vaatiiko se minun brändäämiseni ja läpilyöntini kansainvälisille markkinoille, että voin toimia maaseutupitäjässä, saada siitä palkkaa ja tehdä merkittävää työtä? Jotta olen saanut osaamiseni käyttöön, on ollut tehtävä 15 000 tuntia ilmaista työtä. Vaatiiko se minun läpilyöntini, ennen kuin laki kuntien kulttuuritoiminnasta otetaan tosissaan? Jos vaatii, niin sitten minä ilmeisesti vain sitä tässä yritän. Olen väsynyt siihen, että aina kysytään kuka ja kuinka kiinnostava, eikä mitä ja miksi?

Me taiteen tekijät elämme tällä hetkellä rakenteissa, joissa suuren asiantuntijajoukon voimalla keskitytään korjaamaan vain meitä, “tuotantoketjun” alkupäätä. Toivoisin, että korjaava katse kohdistuisi yhtä innokkaasti rahoitukseen, hallintoon, rakenteisiin, strategiseen johtoon ja poliittiseen päätöksentekoon.

Satu Olkkonen on tutkija Taideyliopiston taiteellisen tutkimuksen keskuksessa, mutta ennen kaikkea mahtavan musikaalijoukon jäsen maaseutupitäjän yhtenäiskoulussa

Taiteen edistämiskeskuksesta myönnettävillä valtionavustuksilla työllistyy vuosittain lukuisa joukko taiteilijoita. Ei toki yksin Taiken rahoituksella, taiteen vapaan kentän toimijoiden ja erikokoisten ja -laisten alan projektien rahoitus kun tunnetusti koostuu niin julkisesta ja yksityisestä tuesta kuin omarahoituksesta. 

Miten Taike voi sitten varmistaa, että sen rahoittamassa toiminnassa taiteilijoita kohdellaan reilujen käytäntöjen mukaan. Asettamalla myöntökriteereitä, ohjaamalla hakijoita toimimaan oikein ja tekemällä myönteisiä päätöksiä sellaisista hakemuksista, jotka täyttävät reilun toiminnan tunnusmerkit. Laki määrää Taiken valvomaan myöntämänsä rahoituksen käyttöä. Selvitysten kautta saamme paljon tietoa, joka vaikuttaa myös seuraaviin rahoituspäätöksiin.

Reilujen palkkiokäytäntöjen lisäksi työntekijän kohtelun tulee olla kaikin tavoin reilua ja oikeudenmukaista. On erittäin tervetullutta, että alan aiemmin vaietut huonot käytännöt ovat viime vuosina nousseet isosti esiin ja julkiseen keskusteluun. Tämä on johtanut ehdotukseen kulttuurialan eettisen toimielimen perustamisesta ja nimenomaan Taiken yhteyteen.

Taikella olisi omassakin toiminnassaan kehitettävää. Noin 200 alan asiantuntijaa toimii Taikessa luottamushenkilöinä taidetoimikunnissa. Tämän joukon tärkein tehtävä on lukea vuosittain tuhansia apurahahakemuksia ja tehdä niistä päätöksiä. Hakemusten lukeminen on työtä, jota ei tällä hetkellä korvata lainkaan. Taiken tavoitteena on, että tämä työ korvataan. Toivottavasti lähitulevaisuudessa, jotta myös Taike elää niinkuin opettaa.