Julkaistu 27.4.2021

Taiteilija on työn murroksen edelläkävijä

Raimo Pesonen, kirjailija ja taiteilija-asiantuntija, Taiteen edistämiskeskus

Koronapandemian aiheuttama taloudellinen ja sosiaalinen kriisi on iskenyt erityisesti kipeästi taide- ja kulttuurialoille.

Taiteesta, taiteilijan työstä ja laajemmin kulttuurialasta keskustellaan nyt paljon. Joidenkin puheenvuorojen värittyneisyyden perusteella taiteilijan työtä ei tunneta kovin hyvin, vaikka tuoreimman saatavilla olevan tilastotiedon mukaan Suomessa on hieman yli 21 000 taiteilijan ammatissa toimivaa ihmistä. Kaija Rensujeffin tekemästä Taiteilijan asema 2010 -tutkimuksesta (taike.fi) löytyvää lukua voi suhteuttaa siihen, että lääkäreitä on maassamme suunnilleen saman verran ja viljelijäväestöäkin (luke.fi) vain kaksi kertaa enemmän.

Taiteilijoiden näkymättömyyttä voi selittää sillä, että jokainen meistä asioi ajoittain lääkäreiden kanssa, mutta työtään tekevään kuvataiteilijaan tai kirjailijaan törmääminen on harvinaisempaa. Näyttelijällä tai muusikolla voi olla laaja yleisö, mutta valtaosa esityksen taustalla olevasta työstä jää heidänkin kohdallaan piiloon.

Niinpä kuva taiteen tekemisestä ja tekijöistä on pitkälti median synnyttämä.

Televisioon tai lehtien palstoille päätyvät taiteilijat edustavat hyvin pientä ja yleensä poikkeuksellisen menestynyttä osaa ammattikunnastaan, mutta suuri yleisö hahmottaa alaa vain heidän kauttaan. Näkyvyys jakautuu epätasaisesti myös taiteenalojen välillä.

Näin julkisuus synnyttää taiteilijuuden normin, johon 99 prosenttia ammattitaiteilijoista ei välttämättä sovi.

Tämän normin ulkopuolelle jäävää taiteilijaa saatetaan kehottaa hankkimaan oikea työ. Samaa on suositeltu lukemattomille koronapandemian vuoksi toimeentulonsa menettäneille kulttuurialan työläisille ja yrittäjille. Puolustaviakin puheenvuoroja on kuultu. Esimerkiksi Ylen kolumnisti Laura Hallamaa nostaa esiin näkökulman merkityksen ”oikeiden töiden” määrittelyssä ja muistuttaa taiteen työllistävistä ja hyvinvointia lisäävistä vaikutuksista.

Pohjimmiltaan keskustelussa ei kuitenkaan ole kyse työn hyödyllisyydestä tai tarpeellisuudesta, kuten Evento-lehden haastattelema yrittäjä Antti Patronen kiteyttää: ”’[O]ikeilla töillä’ ei ole itse asiassa tekemistä työn sisällön kanssa, vaan sillä tarkoitetaan sellaista työtä, jossa on joka kuukausi sama palkka”. Ongelmaksi asia muodostuu Patrosen mukaan sen vuoksi, että valtio jakaa saman näkemyksen.
Säännöllinen kuukausipalkka ja pysyvät työsuhteet on totuttu näkemään paitsi perinteisen ja oikean työn tunnusmerkkeinä, myös ihmisen kunnollisuuden mittana. Prekarisaatio eli epätyypillisten työsuhteiden lisääntyminen on kuitenkin edennyt elinkeinorakenteen muuttuessa.

Suomessa kolmasosa työvoimasta työskenteli jossain muussa kuin vakituisessa kokopäiväisessä työsuhteessa jo vuonna 2010. Työn prekarisoituminen on kytköksissä palvelualojen merkityksen kasvuun.

”Suomen on voinut laskea jälkiteolliseksi maaksi jo 2000-luvun alussa, jolloin enää kolmasosa palkansaajista työskenteli teollisuudessa ja yli puolet työvoimasta toimi palvelualoilla. Palvelualat ovat nykyisin myös globaalisti suurin työllistäjä”, toteaa väitöskirjatutkija Laura Haapala teoksessaan Joustava työ, epävarma elämä (Like 2016).

Palvelujen piiriin kuuluvat myös taide- ja kulttuurialat, joiden työntekijät Haapala listaa työn muutoksen edelläkävijöihin. Teolliselle aikakaudelle tyypillinen pysyvä ja kuukausipalkkainen työ on taiteilijoiden piirissä harvinaista, prekaari silppuisuus tyypillistä. Rensujeffin tutkimuksen mukaan vain 39 prosenttia taiteilijoista teki ainoastaan taiteellista työtä ja apurahat olivat tärkein toimeentulolähde noin kymmenesosalle.

Oikea työ -korttia heiluttaville voi siis todeta, että ammattitaiteilijalla on hyvin suurella todennäköisyydellä useampia töitä jo nyt.

Taiteilijoiden kohdalla nousee esille myös se Haapalan ajatus, että työn prekarisoituminen ei ole työntekijälle välttämättä vain uhka, vaan myös mahdollisuus. Mahdollisuuksiin tarttuminen edellyttää kuitenkin sitä, että esimerkiksi sosiaaliturva päivitettäisiin vastaamaan nykyistä tilannetta. Nyt monet yhteiskunnan rakenteet ja julkisessa keskustelussa esiin nousevat asenteet nojaavat menneisyyden teolliseen yhteiskuntaan. Toki myös sitä edeltäneen agraariyhteiskunnan jäänteisiin on mahdollista törmätä.

Haapalan mukaan ”prekariaatti on sekä työn sisällön että muodon osalta jälkiteollisen yhteiskunnan edelläkävijä, joten sitä on lyhytnäköistä ja kestämätöntä rangaista siitä, että työsuhde poikkeaa palkkatyönormista”.

Juuri näin kuitenkin vaikuttaa käyneen palvelusektorille ja erityisesti taide- ja kulttuurialoille koronapandemian aiheuttamassa kriisissä.

Vastaavasti kriisistä ulos vievän reitin löytäminen lisää ymmärrystä taide- ja kulttuurialaa huomattavasti laajemman väestönosan todellisuudesta.

Raimo Pesonen
Raimo Pesonen työskentelee Taiteen edistämiskeskuksessa taiteilija-asiantuntijana. Kuvaaja: Laura Malmivaara
Palaa artikkeleihin