Mustekynä piirtää euron merkin
Julkaistu 5.10.2020

Ahkeran skribentin perintö

 Saara Vesikansa, Taiteen edistämiskeskus

Lokakuun kymmenentenä vietetään Aleksis Kiven päivää, joka tänä vuonna saa lisää painoarvoa Seitsemän veljeksen 150-vuotisjuhlasta. Kivi sai pitkään hautuneen teoksensa julkaistua ensin vihkomuotoisina osina Suomalaisen kirjallisuuden seuran kustantamana vuodesta 1870 alkaen.  
 
Kansalliskirjailijuuden ohella Aleksis Kivestä on kansalliseen kuvastoomme piirtynyt huippulahjakkaan mutta köyhän ja kivuliaan taiteilijan arkkityyppi. Kivi kirjoitti teoksensa vaihtelevissa kortteereissa ja kamppaili koko uransa ajan toimeentulonsa kanssa. Sosiaaliturva oli 1800-luvulla olematon, ja toimeentulo taiteilijan epävakaassa ammatissa edellytti Kiveltä sosiaalisia suhdeverkostoja ja jatkuvaa vippikassan kartuttamista niiden avulla. Kivi toimi ajan tavan mukaan omana managerinaan, ja hänen 70 säilyneessä kirjeissään toistuu ”voin huonosti, kirjoituksiani ei tajuta, vippaa rahaa -kertosäe” (kiteytys kirjailija Juha Hurmeen). Onneksi tuohta yleensä löytyi jostain, ja ”ahkera skribentti” (määritelmä historioitsija Teemu Keskisarjan teoksesta Saapasnahka-torni – Aleksis Kiven elämänkertomus, Siltala 2018) saattoi taas jatkaa töitään muutaman kuukauden.   

Luovuus on tällä hetkellä kovassa huudossa. En muista lähivuosilta yhtäkään seminaaria, jossa ei olisi patistettu heittäytymään luovaksi ja hyppäämään ulos tottumusten bokseista. Luovuus kiteytetään usein kyvyksi nähdä ja tehdä toisin. Samalla ihmeen vähän puhutaan siitä, että taiteilijat ammattikuntana perustavat koko elinkeinonsa luovuuden ympärille eli ovat luovuuden tiukinta ydintä. Miksi tästä osaamisesta ei silti välttämättä olla valmiita maksamaan ja taiteilijalle tarjotaan työstään valitettavan usein palkkioksi vain näkyvyyttä?  

Taiteilijan ammatti on erityislaatuinen muun muassa siksi, että se kytkeytyy voimakkaasti yksilön persoonaan ja ajatteluun. Siksi voi olla mahdotonta erottaa, missä taiteellinen luomisprosessi alkaa ja kellokortti alkaa tikuttaa työaikaa erotukseksi vapaa-ajasta. Yleisölle, kuten taidenäyttelyssä kävijälle tai kirjan lukijalle, näyttäytyy taiteilijan työstä vain jäävuoren huippu, valmis tuotos. Taideteoksen työstäminen on yksinäistä ja hidasta puuhaa, mutta lopputuloksen laadun kannalta luova taustatyö ja ajattelu ovat välttämättömiä.  
 
Skribentti Kiven ajasta on tultu 2020-luvulle, mutta taiteilijan toimeentulossa on edelleen paljon parantamisen varaa. Jotta asiassa päästäisiin eteenpäin, pitäisi onnistua näkemään samanaikaisesti toisaalta luovan työn ja taiteen tekemisen erityislaatuisuus ja toisaalta sen arkipäiväisyys. Taiteilija maksaa vuokraa, vie lapsiaan päiväkotiin ja joutuu välillä pitämään sairauspäiviä kuten kaikki muutkin. Hän käärii hihansa työpäivän alussa, mätkäisee maalia paletille ja siitä kankaalle. Voidakseen tuottaa taidetta taiteilija tarvitsee työrauhansa, työtilansa ja kohtuullisen elintason.  
 
Reilun taiteen manifestin kampanjavideolla monialataiteilija Anssi Kasitonni kysyy, voiko pahvia laittaa leivän päälle. Tarvitsemme lisää aitoja väläyksiä taiteilijan arjesta, jotta ymmärrämme työn arkipäiväisyyden. Tarvitsemme myös lisää puhetta luovuudesta ammattina, jotta ymmärrämme taiteellisen tuotoksen hinnan. Näihin molempiin Reilun taiteen manifesti tarjoaa vastauksia. Kampanjassa on koottu taiteilijajärjestöjen, tekijänoikeusjärjestöjen ja muiden toimijoiden tekemiä sopimusmalleja, palkkiotaulukoita ja reiluja käytäntöjä taiteen hinnoittelun ja ostamisen avuksi. Vaikka luovuutta on hankala mitata, hinnoitella ja pistää pakettiin tasakokoisina kappaleina, se on silti tehtävä. Läpinäkyvät toimintamallit ovat taiteilijan, taiteen tilaajan ja myös taiteen kuluttajan etu. 

Kirjoittaja Saara Vesikansa on erityisasiantuntija taiteilijoiden työskentelyedellytysten kehittämisohjelmassa Taiteen edistämiskeskuksessa. Kuva: Laura Joutsi.
Palaa artikkeleihin

Jaa: