Minä en ole se, jonka on tarkoitus breikata

Satu Olkkonen, tutkija, Taideyliopisto

Jos kunnallisen kulttuuritoimen päätyö on itsenäisyyspäivän juhla, taide ei voi hyvin. Kysymyksiin taiteen tekemisestä kunnissa ei oikein voi vastata (#taidebarometri 2020), jos taiteellisen työn edistäminen ei kuulu kunnassa kenellekään. Reilun taiteen (#reiluntaiteenmanifesti) yhteydessä on helpompi vastata, mistä on korvauksen saanut kuin luetteloida sitä, milloin ei ole. Sellaistahan se on koko ajan. Tämä ei tarkoita, että paikkakunta ei voisi inspiroida hyvinkin paljon. Itseäni esimerkiksi ovat inspiroineet paikkakunnan nuoret ja luonto. Molempiin sisältyy myös syvää huolta. Se, että paikkakuntaan liittyvät asiat ovat vaikeuttaneet työskentelyä, on voinut olla laajemman yhteiskunnallisen katsantokannan ja toimimisen pakon lähde. Monet taiteilijat kun eivät toimi itsestä käsin.

Mietin toki, olisiko jossain muualla helpompaa. Kuitenkin maaseudulla työni tavoittaa huomattavasti laajemmat joukot kuin kaupungissa. Saan helposti yli puolet kunnan asukkaista koululaismusikaaliohjauksiini, kaupungissa en mitenkään, vaikka tekisin mitä. Toki toivon, että työstäni maksettaisiin palkka, mutta sellaisia rakenteita ei ole, ellen luo niitä itse. Se hidastaa työtä ja tuhoaa sisältöjä. Nuorten kasvua ajatellen jatkuva rahoituksen hakeminen tekee työhön haitallisia katkoksia. Tiedämme kaikki kyllä, mistä säästetään kun on tingittävä. Taiteen satasista kunnissa on tingitty niin kauan kuin muistan. Ne sataset ovat niitä, joilla työtäni en voi tehdä. Voin kattaa kahdeksasosan tuotantokuluista läpimenneellä hakemuksella kuntaan. Muu rahoitus tulee pienistä puroista, niin kuin sanotaan, ja se ottaa aikaa, joskus jopa vuosia.

Taiteilijan työ elää rakenteissa, joka yhteiskunnassamme perustuu yhä enemmän henkilöbrändiin. Mitä jos taiteeni yhteisössä on sellaista, että minä en ole se, jonka on tarkoitus olla tähti? Se, että minulla, filosofian maisterilla ja teatteritaiteen tohtorilla, olisi oltava lisäarvoa rahoittajalle olemalla esimerkiksi fitnessmalli, jotta saan rahoituksen ja arvokkaat sisällöt välitetetyksi, on sisältöjä ja toiminnan eetosta vastaan. Monet syksyn myyntihiteiksi nousseista kirjailijoista näyttävät olevan muusta kuin kirjallisista sisällöistään tunnettuja. Siinä ei ole mitään pahaa, mutta megatrendinä se on väärin.

Henkilöbrändäykseen on kompastuttu myös monissa alueellisissa ja kansallisissa tiedettä ja taidetta tukevissa rahoitustahoissa heidän etsiessä vain erikoista, ei sitä todellista ihmettä, minkä monet kulttuurin toimijat ovat saaneet aikaan vuosi toisensa perään ilman rakenteita. Tämä työ syntyy yhteisön sisältä ja luo yhteisölle hyvinvointia sisältäpäin. Jos tätä työtä ei osata tukea, on kompastuttu omaan valtaan tai määrittelyyn ostohalukkuuden mukaan.

Vaatiiko se minun brändäämiseni ja läpilyöntini kansainvälisille markkinoille, että voin toimia maaseutupitäjässä, saada siitä palkkaa ja tehdä merkittävää työtä? Jotta olen saanut osaamiseni käyttöön, on ollut tehtävä 15 000 tuntia ilmaista työtä. Vaatiiko se minun läpilyöntini, ennen kuin laki kuntien kulttuuritoiminnasta otetaan tosissaan? Jos vaatii, niin sitten minä ilmeisesti vain sitä tässä yritän. Olen väsynyt siihen, että aina kysytään kuka ja kuinka kiinnostava, eikä mitä ja miksi?

Me taiteen tekijät elämme tällä hetkellä rakenteissa, joissa suuren asiantuntijajoukon voimalla keskitytään korjaamaan vain meitä, “tuotantoketjun” alkupäätä. Toivoisin, että korjaava katse kohdistuisi yhtä innokkaasti rahoitukseen, hallintoon, rakenteisiin, strategiseen johtoon ja poliittiseen päätöksentekoon.

Satu Olkkonen on tutkija Taideyliopiston taiteellisen tutkimuksen keskuksessa, mutta ennen kaikkea mahtavan musikaalijoukon jäsen maaseutupitäjän yhtenäiskoulussa